11. maalis, 2016

Hit the Road Jack

Ihmisen elämässä tulee vastaan koiria, joista jää erityinen jälki sydämeen.

Alle kouluikäisenä koirien koirani oli saksanpaimenkoirauros Toro, joka asui samassa talossa kuin minä. Menimme aina tyttöjen kanssa hakemaan Toroa ulos, omistajansa Irma sanoi, että totta kai saatte sen viedä ulos, jos se itse haluaa lähteä. No eihän Toro emäntää koskaan jättänyt, muttei meillekään jäänyt huonoa mieltä siitä, ettemme olisi sitä saaneet ulos viedä. Irma osasi käsitellä meitä lapsia hyvin. Hän ja miehensä ottivat talon lapsikatraan aina mukaan lenkille katsomaan joko nykyisen Roihupellon alueella olleita seerumilaitoksen hevosia (koko alue oli yhtä niittyä) tai sitten Viikin koetilan lenkille katsomaan erilaisia eläimiä. Ihan huimia retkiä meille muksuille.

Kuvan koira puolestaan oli varsinainen pakkaus. Kun tämän koiran omistaja kaavaili koiran hankkimista itselleen, hän kysyi minulta neuvoa, että minkälaisen sitä ottaisi, ehdotin montaa rotua. Yksi ehto hänellä oli, että koira ei sitten kuolaa. Loppumetrin vaihtoehdot olivat Spinone ja Irlannin vesispanieli. Tuttavillani oli kumpaakin laatua. Sovimme treffit, jotta hän näkee, millaisista koirista on kysymys. Molemmat yksilöt olivat luonteeltaan mahtavia. Spinonen tapasimme ulkona ja kuolaa valui jonkun verran. Irlannin vesispanielilta ei sattunut valumaan. Arvaatte kumpi rotu valittiin. No Chili kasvoi ja niin kasvoivat sen huulipoimutkin ja kuola lensi. Kerran jos toisenkin siis siivosin minäkin limanuljaskoita. Totuuden nimessä täytyy sanoa, että Chilillä vaan sattui olemaan löysät alahuulet, eivät Irlannin vesispanielit noin yleisesti ole varsinaisia kuolakalleja.

Chili oli Persoona isolla P:llä ja siitä jäi ikuinen jälki minun sydämeeni!