21. tammi, 2016

Puhut vaan

En kykene olemaan kunnon ihminen ja koiranomistaja, en sitten millään.  Olin kolme päivää matkoilla ja tuntuu, että aina matkojeni aikana MINUN koirani katoavat jonnekin taivaan tuuliin ja saan tilalle ihan jonkun toisen koirat. Palasin siis eilen illalla kotiin ja sain kyllä riemullisen vastaanoton, kaikki olivat tyytyväisiä paluustani jopa aviomies. Tai hän oli siksi, ettei enää tarvinnut koiria pissattaa, sillä lenkittämiseen hän ei suostu. Hän on alusta alkaen sanonut ottavansa "pidän koirista" -roolin, en harrasta koiria, pelaan golfia. No tuli aamu ja aamulenkin aika. Koirat remmeihin ja matkaan. Eikö parikymmentä metriä taloltamme kapealla tiellä tullut vastaan lähinaapurin koira, joka on juuri jalastaan leikattu. Päätin, ettemme ohita, vaan käännyn ja väistän, että he pääsevät hyvin ohitse. Käännyn, koirat kääntyvät ja sitten valkoinen päättää huomauttaa naapurin koiralle, että miksi meidän pihamme lähellä kuljet, ei tappomeiningillä, mutta kuitenkin. Minä siihen, että nyt mennään ja valkoinen tuttuun tapaansa huomauttaa vielä kerran kiellon päälle. Minä siihen, että NYT riittää, vanhus köppäjalkoineen siihen, että NYYYYYT riiittää ja show on valmis. Kyllä oli naapureilla taas mahdollisuus ihastella eläinkommunikoijan ja koiria yli 40 vuotta kouluttaneen sanallista purkausta. Vanhus köppäjalkoineen ei pysy pystyssä, valkoinen kurkkii sivuitseni, että minne se meni. Kyllähän minä tiedän, että ihan turha edes sanallisesti komentaa, kun vietti on noussut tietylle tasolle, se tekee kuuroksi. Lenkin jälkeen kotona sitten päätin "keskustella" asiasta. Että mitä seuraa, jos tuollainen käytös ei lopu, että muutun ikäväksi ihmiseksi ja se ei ole hyvä asia. Valkoinen katsoo minua, painaa päänsä ja jupisee mennessään, että puhut vaan.