7. tammi, 2016

Olemus

Eilen unta odotellessani mietin syntyjä syviä, erityisesti koirien olemusta ja koirien välittämiä viestejä. Mietin meitä ihmisiä. Kuinka vaikea on välillä arjen kiireen keskellä olla positiivinen, vaikka kuinka tietäisi, että negatiivisuus ei luo mitään muuta kuin negatiivisuutta. Sydämellään kun katsoo, näkee aina jotain hyvää kaikissa ja kaikessa.

Tuntuu, että koirissa tai eläimissä yleensä on myös kaksi puolta. Tuo rodun tai lajinomainen arkinen minä, joka näkyy kaikessa siinä, mitä koira/eläin tekee tai jättää tekemättä ja sitten tuo toinen puoli, osa suurempaa kokonaisuutta. Tämä miettimiseni lähti siitä, kun kommunikoin pyynnöstä tutun koiran kanssa. Tuo omapäinen ja jäyhä kaveri arjessa, ”kertoi” ihan huimia asioita omistajistaan ja omistajilleen.  Jäin miettimään tuota arjen olemuksen ja viestin sisällön antamaa kuvaa koirasta.  Niin ovat omat koiranikin tehneet, arjessa ”vain” koiria ja sanomisissaan jotain ihan muuta :).

Olen aikaisemminkin sanonut, ettei se että kommunikoin omien eläinteni kanssa, tee niistä yhtään tottelevaisempia, kiltimpiä tai parempia kuin ne ovat. Jos ne eivät tottele, se johtuu minun kyvystäni opettaa niitä. Sitä saa mitä tarvitsee, ei sitä mitä tilaa, kun eläimistä on kysymys. Millaisen koiran/eläimen kukin tarvitsee, kertoo siitä, mitä ihmisen tulee oppia päästäkseen eteenpäin ihmisenä, koirankouluttajana, omistajana. Ajattelen niin, että eläimet ovat täällä todellakin opettamassa meitä, mitä kullekin, ja niitä tulisi arvostaa pelkästään jo sen takia. Arvostaa, hyväksyä ja aidosti rakastaa, on meidän ihmisten suuri oppiläksy. Eläimet sen jo osaavat!