7. joulu, 2015

Pistäkää paremmaksi!

Elettiin kevättä 1994, Tokon avoimen luokan kisa, luoksetulo! Koe oli hiekkakentällä, ensin oli avoimen luokan alue, sen jälkeen voittajaluokan alue niin, että voittajaluokan eteenlähetyspurkit olivat luoksetulossa noin 10 m päässä avoimen luokan ohjaajasta.

Huudan "tänne", koira tulee vauhdilla, huudan "seiso", koira jatkaa matkaansa ja minä päätän olla antamatta toista käskyä, otan siis viisi pistettä kotiin. Koira lähestyy, odotan, että se istuu eteeni, kuten kuuluu. Koira pyyhkäisee kuitenkin oikeaa reittäni hipoen ohi ja sinä aikana, kun leukani loksahtaa auki ja käännän pääni ja ajattelen, että mitä ihmettä, koira on kaatanut kaikki voittajaluokan eteenmenolähetyksen merkkipurkit tarkastaakseen, onko niiden alla mitään ja juoksee tuulispäänä kohti voittajaluokan kentän laidalla olevaa makkaragrilliä ja istuu grillin eteen. Tuomari Reija Puolakka on tilanteen tasalla ja sanoo hämmästyneelle ohjaajalle, että haetaan koira ja annetaan seuraavalla kerralla kukkaro mukaan.

Dixie-neiti oli hurmaava koira, oikeasti vahvahermoinen, nopea oppimaan, upea suorituksissaan, silloin kun sille päälle osui. Ainoa ongelma oli, ettei sillä ollut palvelualttiutta ollenkaan, enkä kyenyt keksimään sille palkintoa, joka olisi ylittänyt sen oman keksimiskyvyn. Kuitenkin se on ollut koiristani Se Koira isolla k-kirjaimella. Ilman sitä, minusta ei olisi koskaan voinut tulla sitä, mikä olen nyt. Niin paljon jouduin silloin peiliin katsomaan ja toteamaan, etten todellakaan tiennyt kouluttamisesta riittävästi, kuvittelin kyllä tietäväni ja muistan, kuinka helppoa oli sysätä oikea syy sanojen mutku, noku, mäku, seku taakse.