13. marras, 2015

Narttu

Se alkoi taas, juoksu meinaan. Kaksi kertaa vuodessa ilona, onneksi ilman valeraskauksia. No ID-tunnistukseen koira ei juoksuisena pääse, joten yksin siis tulevana maanantaina oppia hakemaan. Meillä kun sattuu ja tapahtuu, niin tässä teille tarina vajaan vuoden takaa. 

Valkoisesta tuli narttu 16.1.2014, kun ensimmäinen juoksu alkoi. Laita sille housut ystävät sanoivat. Justiinsa joo! Kyllä sitä voi teurastamossa pari viikkoa elää, ajattelin ja otin matot pois lattialta ja kaivoin lattianpesuvehkeet esiin.

Meilläpäin karkaili tuolloin kotoaan kaksi isoa rotweilerurosta. Fiksuna tyttönä ajattelin, että sinnepäin, missä nuo heput tuppaavat kulkemaan, en ainakaan lenkille mene. Enkä mennyt. Mitä siinä olisi nappipäivaisen nartun kanssa tehnyt, jos kaksi 40-kiloista kollia olisi halunnut maailmaan valkoisia rotweilereita. 
 
Kaikki siis hyvin, kunnes lähdin työmatkalle. Kun illalla soitin kotiin, kuulin, että portti oli epähuomiossa jäänyt lapsenlasten sisään tullessa auki. Kun isänsä sitten oli tullut lapsia hakemaan, hän oli huomannut avonaisen portin, vanhuksen istumassa tyyriinä portailla, mutta valkoista ei näkynyt missään. Niinpä niin! Ainakin 20 minuuttia se oli pitkin kyliä luuhannut eikä takaisin juostessaan tuhatta ja sataa suostunut kertomaan, oliko miehenpuolikkaan matkallaan löytänyt! Ajattelin silloin, että 60 päivän päästä voin pentuja katsellessani miettiä, kenen naapurin ovikelloa menen soittamaan ja kertomaan ilosanoman. No kun pennuista ei ole halaistua sanaa blogissa puhuttu, niin arvaatte, että selvisin säikähdyksellä. Ajatusleikkinä asia oli kyllä varsin hauska, todellisuudessa se olisi tuskin sitä ollut.