22. loka, 2015

Olipa kerran...

Olipa kerran koiranomistaja, joka meni koiriensa kanssa luonnonsuojelualueelle ulkoilemaan ihan Helsingin kaupungissa. Suolla kulkivat pitkospuut ja koiranomistaja ajatteli, että ne luonnollisesti kiertävät suoalueen. Oiva lenkki siis. Pitkospuut kuitenkin loppuivat polkuun, polku jakaantui oikealle ja vasemmalla ja koiranomistaja valitsi viisaasti oikean polun. Hetken polkua pitkin kuljettuaan hänen kenkänsä upposi suolilluun, samalla hän kaatui mahalleen. Koirat katsoivat kummissaan, kun hän kömpi ylös ilman kenkää ja yritti saada sitä irti lillun keskeltä. Hänen sukkansa ja vaatteensa oli suolillusta litimärkänä. Kenkä kädessä hän totesi, ettei auta kuin tunkea jalka märkine sukkineen märkään kenkään ja palata takaisin päin ja valita polun vasen haara. Vasen haara  yhtyi aikanaan toiseen polkuun ja koiranomistaja mietti taas, että vasemmalle vai oikealle. Vasemmalla kulki puhelimeen puhuva mies irtiolevan pienen uroskoiran kanssa. Mies ei huomannut heti koiranomistajaa koirineen, mutta pieni koira huomasi ja lähti tulemaan tuulispäänä. Koiranomistaja siinä siirsi vanhuksen taakseen ja päästi nuoremman haistelemaan. Vanhus kun ei tällaisissa tilanteissa ole ihan sosiaalisemmasta päästä. No mies kauhukseen huomasi, missä hänen pieni koiransa oli ja yritti kutsua koiraa. Tiedättehän te, miten siinä kävi, hakeahan se piti. Mies katsoi jostain kumman syystä koiranomistajaa pitkään ja vielä pidempään, kun tämä kysyi, että missähän päin parkkipaikka on!

Autolle päästyään koiranomistaja totesi, että olisi todella hyvä pitää autossa varalla pyyhettä tai jotain muuta vaatekappaletta, jonka voisi penkin suojaksi laittaa. Ja ne kengät - onneksi ne eivät pesukoneessa kutistuneet!