16. loka, 2015

Se oli Pirkka!

Kun opettaa, että tärkeintä on olla läsnä hetkessä, niin minkä ihmeen takia sitä aina välillä itsekin hukkaa tuon hetken. 60-luvulla oli Eelis Tuisku niminen kouluttaja, joka tapasi sanoa, että älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon.Toivottavasti tämä lohduttaa kaikkia kurssilaisiani.

Minä siis tänään todellakin tein kaiken niin kuin ei pitäisi. Paimennustreeneihin lähtötilanne oli mitä huonoin, ensin kiire isolla koolla, töitä väännettiin viime tippaan, sitten kardinaalimoka, ajoin oikean liittymän ohi ja jouduin kiertämään, mistä luonnollisesti seurasi, että kiire senkun kasvoi. Minä perusrauhallinen ihminen kävin kuumana kuin hellakoukku. Harjoituspaikalle tulin kuitenkin vain 5 minuuttia myöhässä, edelliset olivat vasta lopettelemassa.

Koira autosta, pissalle ja juomaan. Opettaja sanoo, että otetaan samanlainen harjoitus kuin edellisellä kerralla eli yritetään saada koira lähtemään lampailla ravaten, ei laukaten. No minä työtä käskettyä tekemään, strategia selvä, jos koira laukkaa, pysäytetään jne. No eihän se pysähtynyt, vaikka kuinka tietää seis-käskyn. Viuhtoi taas kuin tuulispää ja hellakoukku muuttui yhä punaisemmaksi ja hellakoukun keinovalikoima väheni vähenemistään. Jos ihan rehellinen olen, olisin voinut heittäytyä selälleni ja kirkua kuin pikkulapsi karkkihyllyn edessä, kun ei saa haluamaansa. Minä en todellakaan saanut haluamaani, seis on seis ensimmäisellä käskyllä, ei kymmenennellä tai sitten kun on kirmattu sinne ja tänne. Jos olisin kehdannut, olisin poistunut aitauksesta, ehdotinkin sitä jo opettajalle, mutta hän lakonisesti totesi, että eikun pysäytä se.

Onneksi toinen treenin paimennuksista, meni huomattavasti paremmin.

No autossa taas hellakoukku kysyy, miksi ihmeessä. Valkoisen viestin voi pukea sanoihin: En se minä ollut, se oli Pirkka!